Itämeren turska

Itämeren turska (Gadus morhua) ei ole sama kuin Pohjois-Atlantin tunnetut jättiläiset – se on murtovesissä elävä kääpiömuoto, joka on evoluution myötä sopeutunut Itämeren alhaiseen suolapitoisuuteen (4–10 PSU) ja joka on perinteisesti jaettu kahteen populaatioon: läntiseen kantoon (Bornholmin ja Öresundin ympäristössä) ja aikoinaan laajalle levinneeseen itäiseen kantoon (Suomenlahdella, Pohjanlahdella ja Itämeren keskiosassa). Suomen vesillä tämä on turska, kala, joka on vuosisatojen ajan ollut Itämeren kalastusyhteisöjen elinehto ja päätynyt suomalaisten ruokapöytiin talven tärkeimpänä proteiininlähteenä.

Tarina on nyt romahduksen tarina. Vuoteen 2019 mennessä Itämeren itäisen turskakannan tilanne oli romahtanut niin vakavasti – syynä olivat syvien kutualueiden hapettomat kuolleet vyöhykkeet, loistartunnat, ravintoketjun muutokset ja liikakalastus – että EU asetti itäisen turskakannan kohdennetulle kalastukselle toistaiseksi voimassa olevan kiellon. Vapaa-ajan kalastusta on rajoitettu voimakkaasti. Sivusaaliit on vapautettava. Suomalaiset onkijat, jotka nykyään kohtaavat turskaa Länsi-Saaristossa, pyytävät ekologisen hätätilan selviytyjiä, ja tämän on näkyvä kaikissa turskaa käsittelevissä artikkeleissa.

Niissä paikoissa, joissa pieniä kantoja on vielä jäljellä, Itämeren turska on edelleen tunnistettavissa: oliivipronssinen selkä, jossa tummempia täpliä, valkoinen vatsa, selvä leuan viiksikarva sekä gadus-heimon tyypilliset kolme selkä- ja kaksi peräevää. Se on pohjakalastaja, kylmä- ja lauhkeavetinen sekä happea paljon vaativa – mikä on ironista, sillä juuri hapenpuute Gotlannin ja Bornholmin altaissa on se, mikä tappaa niitä. Aikuisten ruokavalio koostuu pääasiassa kilohailista ja silleistä; nuoret kalat etsivät pohjaeläimiä bentoksesta.

Turskan virkistyskalastusta Suomen Itämeren vesillä on rajoitettu voimakkaasti. Itäisen kantojen kohdennettu kalastus on ollut EU:n kieltämä vuodesta 2019 lähtien kantojen romahtamisen vuoksi, ja ainoat realistiset virkistyskalastusmahdollisuudet rajoittuvat myöhäissyksyn ja alkukevään kalastukseen Länsi-Saaristossa, ja nekin vain tiukalla ”pyydä ja päästä” -periaatteella, mikäli saaliita sattuu tulemaan. Kalastajien tulisi tutustua Eräluvat- ja ICES-ohjeisiin ennen turskan kalastusta ja kohdella jokaista kalaa ekologisen hätätilan selviytyjänä.

Siellä missä kalastus on sallittua, perinteisiä menetelmiä ovat pystysuora jigaus (pirkki) syvemmillä kivisillä pohjilla, sukellusvieheiden hidas uistelu sekä pilkkiminen hyvin rajoitetuilla suolapitoisilla rannikkoalueilla, joilla turska vielä vaeltaa matalissa vesissä.